Lensin amerikkalaisella F-16-hävittäjällä kevättalvella 1992. Se oli kaksipaikkainen lentokone, jossa istuin takapenkillä kypärä ja lentäjän painepuku päällä. Tapahtumapaikkana oli New Yorkin osavaltion pohjoisosa.

Tein tapahtumasta jutun suomalaiseen Seura-lehteen.

Olin pyytänyt lentoa jo pitkän aikaa. Olin jo saanut Yhdysvaltojen puolustusministeriön Pentagonin hyväksynnän hankkeelle siellä olevan tuttavani eversti Tom Hanleyn ansiosta. Pentagon etsi sopivaa paikkaa kuukausia ennen kuin tärppäsi. Pääsisin mukaan kansalliskaartin, National Guardin sotaharjoitukseen, jossa harjoiteltaisiin F-16-hävittäjien ilmasotaa neuvostoliittolaisten Mig-29-hävittäjien kanssa.

Paikkana oli Syracusessa New Yorkin  osavaltiossa sijaitseva Hancockin lentokenttä, jota kaarti käytti harjoituksiinsa. Viholliseksi merkityt tulivat toisesta kaartin osastosta, joiden YF-18 Hornet- koneet käyttäytyisivät kuin Migit.

Olin aamulla paikalla toimistolla kuuntelemassa sotaharjoitusohjelman käskynjakoa muun lentohenkilökunnan kanssa. Minulle annettiin kolme tuntia aikaa selviytyä kaartin lentotesteistä, että pääsisin kyytiin. Ohjelma koostui luennoista ja harjoituksista. Erityisen tärkeitä olivat heittoistuimen käyttäminen kriisitilanteessa ja pääsy pois palavasta koneesta pakkolaskun jälkeen.

Yhteen saliin oli asetettu lattialle F-16-hävittäjän ohjaamo, jossa olevalta istuimelta minun odotettiin pääsevän pois alle 30 sekunnissa. Ensin piti irrottaa valjaat, avata kuomu ja hypätä ulos. Vaikeinta oli sonnustautua supernopeasti pois valjaista, mutta lopulta se onnistui viiden, kuuden yrityksen jälkeen.

Minulle kerrottiin myös, että heittoistuinta laukaistaessa jalat pitää koukussa. Jos ne ovat suorassa, valtavalla voimalla irtoava istuin leikkaa ne irti ohjaamon reunaa vasten. Myös laskuvarjolla laskeutumisessa oli kikkoja. Voimalinjojen läpi pitää mennä mahdollisimman suorassa. Puuhun ajautumisen jälkeen tulee odottaa pelastajia eikä riuhtoa irti.

Pukeuduin vihreään painepukuun. Minulle annettiin kypärä, jonka radioyhteyksiä vielä testattiin erikseen. Lopulta siirryimme kentällä rivistössä odottavien F-16-hävittäjein luokse, ja nousimme lentäjän kanssa yhteen koneeseen. Kun olimme päässeet sisälle istumaan, meidät komennettiinkin äkkiä pois. Tankkauksen yhteydessä oli ilmennyt polttoainevuoto.

Valtasimme sen jälkeen toisen kaksipaikkaisen F16 Fighting Falcon –koneen, ja huristimme jälkipoltin päällä taivaalle. Olo oli kuin vuoristoradalla. Kova vauhti painoi minut kiinni istuimeen, mutta tunnelma oli yllättävän riemukas.

Nousun aikana oli alkanut sataa lunta, joten matalatoiminta kiellettiin ja lentäjä keskittyi näyttämään koneen mahdollisuuksia kahden, kolmen kilometrin korkeudessa. Nopeus oli vähän alle 1 mach. Äänivallin paukahtelut oli kielletty, koska alueella oli asukkaita.

Lentäjä ilmoitti, että kokeilemme G-voimia. Lensimme isoja ympyröitä ilmassa, ja hän selvitti, että nyt oli kaksi G:tä. Sitten panoksia lisättiin, ja painovoimaa oli 4 G:tä. Silloin tuntui, että elefantti olisi istunut syliini. Kaikki kasvojen lihaksetkin tutuivat siirtyvän alaspäin hurjissa kaarroksissa, joissa ei loppujen lopuksi tiennyt oliko oikein päin vai nurinpäin. Auringosta sitä oli vaikea määrittää. Se tuntui olevan aina väärässä paikassa.

Kestin G-voimilla mässäilyn, ja pääsin jo välillä ihailemaan maisemia ikkunasta. Pilvien lomasta näkyi lumista metsää.

Alas tulimme noin tunnin lennon jälkeen. Kentällä satoi lunta, joten lentäjä valitsi mittarilaskeutuminen. Kompuroin ulos koneesta, ja olo oli erinomaisen hyvin. Kentällä oli jo lyöty vetoja, että oksentaisin koneesta tullessa. Näin ei onneksi käynyt, ja voisin edelleenkin lähteä vastaavalle keikalle.