Ihmisobjektiivisuutta on kaikki, mitä tieteellä ja muulla havainnoinnilla saadaan irti olevaisesta. Sen osuus kasvaa tasaisesti. Universaaliobjektiivisuus sisältää ihmisten tiedot, mutta myös sen, mikä on meidän havaintopiirimme ulkopuolella. Se tavallaan ympäröi meidät, ja voi olla, että emme koskaan pääse sen ytimeen.

 

Tilannetta voidaan verrata susien kasvattaman ihmisen tuloa ihmisten ilmoille. Tulokas ei pysty käsittämään missä hän on, ei tunne kieltä eikä voi selittää mitään.  

 

Ihmisobjektiivisuus on kielen luomassa vankilassa Wittgensteinia mukaillen. Tämä käsite myös sijoittaa ihmisen omalle paikalleen. Ihminen on älyllinen vain omassa kontekstissaan, kielen rajoittamassa elämisessä.

 

Mutta mitä on elämä? Homeostaasissa olevalle eläimellä ei ole alkua tai loppua. Elämä on vain pitkä nykyhetki. Me olemme tällä hetkellä ainoa laji, joka on rikkonut homeostaasin rajat, mutta säilyttänyt vaistot, tunteet ja erilaiset luonteenpiirteet eläinmaailmasta. Loputtomalta tuntuvan nykyhetken sijasta meillä on historia.

 

Filosofit ovat miettineet omien näkemyksiensä kautta olevaisuutta ja nähneet ihmisen korkeana olentona, joka tulee heti jumalasta seuraavana. Myös uskonnot heijastavat samaa tendenssiä.

 

Elämän arvoituksellisuus on johtanut erilaisiin käsitejärjestelmiin, joilla on vuosituhansien aikana yritetty viipaloida todellisuutta. Ajattelu mystifioitiin ja tunnemaailma leimattiin alempiarvoiseksi kehontoimintoasiaksi.

 

Ajattelevan ja kielellä puhuvan kädellislajin historia on pitkä, kymmenien tuhansien vuosien jatkumo, jota sävyttivät voimakkaat muuttoliikkeet Afrikasta Aasiaan ja myöhemmin Eurooppaan, jossa ihmiset törmäsivät yhteen Neanderthalilaisten kanssa. Sen seurauksena kömpelömpi ja vajavaiseen käsitteellistämiseen pystyvä kädellislaji pyyhkiytyi maailmasta.

 

Shamanismin valtakaudella voimaa ja selitystä haettiin loveen lankeamisesta, eläimen hahmon tilapäisestä ottamisesta. Silloin elämä oli alituista taistelua luonnonoloja ja kuolemaa vastaan. Paimentolaisuus yhdistyneenä keräilytalouteen on Euroopassa ollut lähes luonnon määräämien itsesäätelytilojen sävyttämää.

 

Paimentolaisuutta harjoittava ihmiskunta pystyi jo tuhoamaan eläinlajeja ja lisäämään aavikoitumista.

 

Älyllisen ihmisen aamunkoitossa, haaskansyöjinä, alkeelliset yhteisöt elivät lähellä eläinperimäänsä, lähes täydellisessä homeostaasissa ympäristönsä kanssa. Silloin lisääntyminen ja liikkuminen noudattivat luonnon kellonlyöntejä. Populaatioiden koot olivat säädettyjä eikä liikakansoitusta ollut.

 

Tutkimusten mukaan ihmisten määrä pysytteli viidessä miljoonassa yli 20 000 vuotta, vuodesta 30 000 vuoteen 10 000 ennen ajanlaskun alkua. Sitten tehtiin suuri keksintö, maanviljelys, joka irrotti meidät luonnon kiertokulusta, luonnollisesta väestösäätelystä.

Vuonna 4000 ennen ajanlaskun alkua ihmisten määrä oli ryöpsähtänyt 90 miljoonaan. Niistä suurin osa oli tietysti jokilaaksoissa. Ensimmäiset kaupungit nousivat Jerikoon, Harappaan ja Mohenjo Daroon.