Näin sen näin - varhaislapsuus<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Synnyin Kuokkalan synnytyslaitoksella, joka oli tarkoitettu Jyväskylän maalaiskunnan äideille ja lapsille. Tulin ulos maailmaan äidin kertoman mukaan kiirastorstaina 22. maaliskuuta noin kello 23 vuonna 1951. Asuinpaikkani oli teollisuuspaikkakunta Vaajakoski, joka oli kahdeksan kilometrin päässä Jyväskylän keskustasta itään.

Isäni nimi oli Armas Nikulainen ja äitini Sirkka. Meitä oli kolme poikaa. Veljeni olivat neljä vuotta minua vanhempi Kari ja runsaat 13 kuukautta aikaisemmin syntynyt Veijo. Kari oli urheilullinen alusta pitäen ja hyvin luotettava kaveripiirissä. Veijo eli Veke oli pienestä pitäen rahan perään, ja hänelle myimme töitämme, joita kotona jouduimme päivittäin tekemään.

Kuulin äidiltäni, että minulla oli pitkä tukka syntyessäni. Hänen mukaansa kätilö olisi halunnut minut itselleen, mutta se toive ei toteutunut.

Ensimmäiset muistikuvani liittyvät äitini isään Eurajoella, jossa hän asui isoäitini Hiljan ja kahden lapsensa kanssa. Olin leikkimässä veljieni ja pienten serkkujeni kanssa, ja näin isoisäni Yrjö Väkiparran istumassa huoneessa. Samaan aikaan muut lapset kertoivat minulle, että aurinko kuolee, kun se laskeutuu. Olin silloin kaksivuotias. Isoisä kuoli vuonna 1953.

Noin kaksi vuotta myöhemmin karkasin toisen lapsen kanssa päiväkodista, jonne minut oli laitettu. Paikka oli aivan Vaajakosken keskustassa, ja kävelimme tienvierustaa, alaspäin kohti tehtaita. Hetken päästä käännyimme kuitenkin takaisin ja palasimme takaisin hoitopaikkaan. Karkurikaverin nimeä en muista.

Samoihin aikoihin kyselin äidiltäni, että jumalako puhuu radiossa hartaushetkien aikana. Hän vastasi minulle, että se on pappi, joka puhuu jumalasta. Radio olikin siihen aikaan kova juttu, ja sitä kuunneltiin ahkerasti. Kankkulan kaivolla ja erilaiset jännityssarjat, kuten My Name is Cox, olivat kaikkien suosiossa.

Asuimme omakotitalossa Tölskänharjulla, jossa oli paljon muita perheitä samantyyppisissä rintamieskodeissa. Talot oli rakennettu 1940-luvun loppupuolella ja seuraavan vuosikymmenen alussa, mutta vielä 1960-luvullakin alueelle pystytettiin uusia koteja.

SOK voimatekijä

Alueen asukkaita yhdisti SOK, jonka tehtailla väki oli töissä. Isäni oli rakennuspuusepäntehtaalla töissä, ja äitini oli palkattu tulitikkutehtaalle. Muita tuotantolaitoksia olivat lastulevytehdas, margariinitehdas, naulatehdas, paperipussitehdas, makeistehdas. kalustetehdas ja saha, jonne tukit uitettiin.

Vaajakoski sijaitsee kahden vesistön, Leppäveden ja Päijänteen välissä. Järvien väliin, pienen Naissaaren kupeisiin oli rakennettu kaksi vesivoimalaitosta, vanha ja uusi. Niiden ohi vei tie, jonka varrella kasvoi hopeapajuja. Voimalaitosten kohta oli yhtenä välietappina, kun kuljettiin Tölskästä uimarannalle.

Uuden voimalaitoksen yhteyteen oli rakennettu kalahissi, jotta järvitaimenet pääsisivät liikkumaan vesistöjen välistä. Näin sen toiminnassa useita kertoja, mutta kaloja ei silloin ollut.

Olin pienenä, yksivuotiaana syönyt jotakin sopimatonta, minkä takia kieltäydyin syömästä pitkän aikaa, ja äitini suunnitteli minun kuskaamista sairaanaan. Äitini kertoi, että yhtenä päivänä ystävätär oli nähnyt minun syövän kylmää perunaa. Äitini oli estellyt minua, mutta vieras totesi siihen, että hänen pitäisi olla tyytyväinen, jos lapsi söisi edes jotakin.

Varhaislapsuuden syömättömyydestä minulle jäi kaksi muistoa. Rintakehässäni on pieni kuoppa riisitaudin takia ja sama vaiva aiheutti uurteet etuhampaisiini.

Minusta tuli hyvin vaikea ruokailija. Lihaa en syönyt kuin jauhelihan muodossa. Esimerkiksi karjalanpaistista valikoin vain kastikkeen perunoiden kanssa. Piimätuotteisiin en koskenut ollenkaan, ja kaikki valkoinen, kuten valkokastike jäi lautaselle. Söin kuitenkin makkaraa, pullaa ja join maitoa.

Erityisiä suosikkejani olivat keitetyt kananmunat ja karjalanpiirakat sekä tuore ruisleipä, joita kaikkia sai Olli-enoni luota. Siellä munat haettiin kanalasta, eikä mikään ei näyttänyt paremmalta kuin täysi kattilallinen kananmunia porisemassa liedellä.

Veljeni yrittivät pilailla kustannuksellani ruokailussa vaihtamalla maitolasin tilalle piimälasin. Siitä sitten sota syntyi, kun oksensin pöydälle.

Jo hyvin pienenä kävin äidin kanssa silmälääkärillä ja sain lasit vasemman silmän karsastamisen vuoksi, mutta eihän se siitä korjaantunut. Omissa silmälaseissani sangat kaartuivat joustavasti korvan taakse. Ne pysyivät hyvin päässä juostessakin.

Kaikkialla lapsia

Tölskä oli täynnä lapsia, joita löytyi sekä yläriviltä että alariviltä. Itse olimme tavallaan keskirivillä. Ylärivit kävivät välillä sotaakin alariviä vastaan. Toiset vihollisuudet syntyivät Tölskän ja sen viereisen asuma-alueen Janakan välillä. Olin kerran tällaisten vihollisuuksien aikana vartioimassa yhtä polkua pitkän veitsen kanssa. Onneksi kukaan ei tullut haastamaan riitaa kanssani.

En silti tapellut ulkopuolisten kanssa ollenkaan enkä ollut väkivaltainen ihminen, mutta välillä tuli nujakoitua veljien kanssa sisällä ja ulkona. Se on kuitenkin normaalia elämänmenoa eikä lasketa mukaan.

Kotona tuli ongelmia veljien kanssa lähinnä siitä että en antanut periksi. Kari-veljeni kiskoi minut talon ympäri jalasta vetäen, mutta ei saanut mieltäni muuttumaan.

Me asuimme kaartotien kulmassa, ja viereinen talo kuului Rytkyn perheelle. Lapset, Olivat Raakel, Leea ja Sauli. Toisella puolella asuivat muun muassa Kohosen Olli, Lindbladin veljekset, Martti ja Erkki, ja Patrikaisen Hannu. Alarivillä asuneet Pajuriuttojen veljekset olivat tärkeitä. Vanhin pojista oli Kari-veljeni luokalla ja nuorin minun luokallani.

Myös ylänaapureittemme kanssa minulla oli paljon tekemistä. Siellä asuivat Seppäsen Esko ja Merja vanhempiensa kanssa. Esko oli minua kolme vuotta vanhempi, mutta oli hyvä kaverini vuosia. Eskon tai Ekon isä hankki alueen ensimmäisen auton, joka oli piikkinokka-Moskvitsh. Sitä ihmeteltiin ja katseltiin hartaasti.

Kauempana ylärivillä asui Pöyhösen Eino, joka oli samalla luokalla koulussa ja myös parhaita kavereitani.

Yksi varhaislapsuuden muistikuvistani liittyy Keski-Suomen keskussairaalaan. johon minut vietiin kevättalvella 1957 keuhkokuumeen takia. Koska äiti oli töissä, menin punaisella liikennelaitoksen bussilla Mannisten äidin, Railin kanssa. Jouduimme odottamaan sairaalan aulassa, ja yhtäkkiä pihaan kaarsi ambulanssi, josta kannettiin baareilla pikkupoikia sisään. Muistan yhden heistä, ja hänen mahansa päälle oli laitettu verinen nenäliina. Kuulin, että he olivat leikkineet räjähdysaineilla, ja huonostihan siinä kävi.

Löysin oman sairaalahuoneeni yläkaapista Pekka Töpöhäntä-kirjan, jota ryhdyin lukemaan muiden hämmästykseksi. Olin juuri täyttämässä kuusi vuotta, eikä silloin normaalisti osata lukea.

Sairaalassa sain luumukeiton tapaista ruokaa, josta en välittänyt ollenkaan. Laitoin syömättä jääneen lautasen varsinaisen ruokalautasen alle. Minulta punkteerattiin nenärustot, ja olin hoitajan mukaan huutanut niin kovaa, että koko talo kaikui.

Kahden viikon sairaalajakson jälkeen pääsin kotiin ja odottaessa aulassa luin Lassie-sarjakuvalehteä, jossa sankarikoira isäntäperheineen oli lähdössä Brasiliaan. Lehden kannessa oli kaunis kuva Sokeritoppavuoresta ja sen päällä olevasta Kristus-patsaasta lentokoneen sisältä nähtynä.

Tyhjät ikkunat

Bussilla pois ajettaessa katselin kerrostalojen ikkunoita ja mietin, mitä kaikkea niiden sisälle kätkeytyy. Oli nimittäin ensimmäinen kerta, kun olin kaupungissa edestakaisella keikalla. Tyhjät ikkunat olivat jännittäviä, kuin kirjojen kannet odottamassa lukijaansa.

Bussi oli pitkänokkaista mallia ja tuhahteli välillä kulkiessaan. Samanlaisia olivat myös kuorma-autot.

Kotiin tulon jälkeen lämpötilani tuntui pysyvän jatkuvasti korkealla. Lopulta lääkäri kertoi äidille, ettei siitä enää kannata välittää ja poika pitäisi laittaa ulos. Näin myös tapahtui, mutta siitä lähtien iltapäivälämpötilani on keikkunut 37 asteen tuntumassa.

Lapsena sairastin myös monet normaalitaudit, kuten vesirokon ja tuhkarokon ja sikotaudin. Sikotaudissa olin vapun aikaan, ja minua harmitti, kun muut saivat olla vappupallojen kanssa ulkona. Katselin ikkunasta hienoa maapallon näköistä kaasupalloa, ja olisin halunnut rynnätä katselemaan sitä lähempää.

Kodeissa lämmitys toimi puulla. Klapikuorma tuotiin pihaan ja ne siirrettiin kellariin. Olo- ja makuuhuoneessa meillä olivat peltiset pyöreät kakluunit, jotka ulottuivat lähes kattoon asti. Keittiössä liettä lämmitettiin ahkerasti, ja sen vieressä kökötti kipattava puulaatikko. Hellaan oli asennettu myös vesisäiliö.

Vesi haettiin kaivolta noin 700 metrin päästä ennen kuin taloon saatiin vesijohto kesällä 1962.

Talon muut tilat, kuten eteinen, kuisti ja rappuset yläkertaan olivat kylmiä talvisaikaan. Yläkerrassa oli kaksi huonetta, ja siellä asui vuokralaisia.

Yleisin nukkumaväline eli peti oli heteka. Kaksi vierekkäin olevaa metallista sänkyä saatiin yhdeksi pudottamalla vierihetekan sänkyosa alas ja työntämällä se seinävuoteen sisään. Siellä välissä oli myös hyvä piilotella.

Isäni oli puuseppä ja oli tehnyt kaksiosaisen kukkatelineen, jossa oli ristikko välissä. Se toimi jonkin aikaa erottajana lasten ja vanhempien sängyn välissä. Luultavasti silloin olohuonekin oli vuokrattu ulos. Ennen nukahtamista katselin itämaisen oloista seinägobeliinia, jossa oli peuroja. Pidin aina kättä tyynyt alla ja vaihdoin tyynyt toisinpäin, jos alapuoli oli tullut liian lämpimäksi. Kipristelin myös varpaitani ennen kuin pääsin uneen.

Vaajalan SOK-kauppa oli Tölskänharjulta alaspäin menevän tien lopussa. Sieltä haettiin irtomaitoa, joka otettiin litramitalla isosta, auki kipattavasta säiliöstä. Kahvi jauhettiin kaupassa pannukarkeuteen, ja paketin päälle myyjä laittoi autokuvan.  Limonadit olivat isoissa lasipulloissa, jotka oli suljettu patenttikorkilla. Nelikulmaiset jäätelötikut oli päällystetty kulta- ja hopeapaperilla.

Kotona oli selvä järjestys. Huusholli siivottiin kerran viikossa, ja joka toinen viikko pestiin lattiat ja vaihdettiin lakanat. Äiti myös leipoi viikoittain pullaa.

Elämäni ensimmäisen 11 vuoden aikana pesumahdollisuudet olivat rajalliset. Muistan viikoittaisen saunan, mutta muuten puhdistus jäi käsien ja kasvojen huljuttamiseen metallivadissa. Pyykit pestiin pääasiassa käsin. Myöhemmin tuli pulsaattoripesukone auttamaan tilannetta. Muilla tarpeilla piti käydä ulkovessassa.

Radan varressa

Vaajakoski oli ja on edelleen radan varressa, ja pienenä katsoimme puusillalla höyryvetureiden vetämiä vaunuletkoja. Isot pojat tiesivät, että nyt oli Ukko-Pekka tai Risto-veturi. Sitten 1950-luvun lopulla liikenteeseen tulivat myös sinivalkoiset lättähatut, jollaisia tuli moneen kerran koeteltua, kun yläkerrassa asuneet Manniset siirtyivät Leppälahteen asumaan.

Manniset olivat muuttaneet meille yläkertaan vuonna 1956. Heidän kaksostyttönsä Leila ja Laila huutelivat parvekkeelta: Olemme nelivuotiaita, olemme nelivuotiaita!

Juna kulki kauniin järvimaiseman läpi Leppälahteen, josta oli Vaajakoskelle vain viisi kilometriä. Manniset olivat hankkineet talon, josta löytyi paljon pihapiiriä. Ulkorakennuksessa oli sauna, puuvarasto ja ulkovessa. Itse talo oli kaksikerroksinen normaali rintamamiestyylinen rakennus. Aivan vieressä oli Muurikanjärvi, jossa saattoi käydä uimassa.

Alkuaikoina oli hankalaa päästä teitä pitkin Leppälahteen. Auton piti kiertää Toivakan kautta ja välillä oli myös kapulalossi, jossa käytettiin puista, pyöristettyä kapulamaista työkalua, joka kiinnitettiin lossivaijeriin. Sitä käyttämällä lossin käyttäjät pääsivät kannaksen yli. Kerran isäni teki väärän liikkeen, ja hän molskahti veteen.

Kesällä kävimme koko perheen voimin sotainvalidien mökille, joka oli rakennettu Leppäveden Kaivoveden rantaan 1950-luvulla talkootyönä. Muistan saunassa ihmetelleeni jalattomia ja kädettömiä ihmisiä. Esimerkiksi kelloseppä Turuselta oli mennyt jalka sodassa. Paikalla oli yleensä aina kova tarinaniskijä Liimatainen, joka paistoi nötköttiä paistinpannulla ja tarjoili sitä uusien perunoiden kera.

Sieltä mökiltä tehtiin venematkat ja onkiretket. Kaivovesi oli pieni poukama, joka oli yhdistetty kapean salmen kautta muuhun Leppäveteen. Molemmilla puolilla oli hienoja hiekkarantoja, joista yhdellä oli kunnallista leiritoimintaa kesäisin. Itse en niissä ehtinyt käydä, mutta isoveljeni Kari kertoi kauhutarinoita luteista, jotka olivat leirin todellisia valtiaita.

Syksyisin vanhemmat lähtivät naapureiden kanssa veneillä keräämään puolukkaa toiselta suunnalta Leppävettä. Lapset olivat mukana, mutta itse keskityin pääasiassa metsän tutkimiseen enkä keräämiseen. Puolukasta tehtiin puuroa, josta pidin kovasti maidon kanssa. Myös sienimetsässä käytiin, mutta en ollut siitäkään kovin innostunut.

Vanhempani myös matkustivat usein joko isän tai äidin sukulaisten luo. Äitini veljellä Ollilla ja hänen vaimollaan Eevalla oli vuokramaatila Saaren kunnassa, ja isännällä oli aina aikaa meille lapsille. Erityisen kiintoisia olivat hänen näyttämänsä täytekynät. Pääsimme myös viemään hevosta hakaan ja syömään metsämansikoita niityltä.

Yhtenä talvena olin mukana rekiretkellä joulukirkkoon. Lämpimien vällyjen alla oli hyvä olla ja kuunnella kavioiden kopsetta ja lumen narskumista jalasten alla. Ulkona oli täysin pimeää.

Hyvää ja pahaa suvuissa

Äidin kaksi muuta keskimmäistä veljeä Hugo ja Matti tuottivat murhetta muulle perheelle. Hugosta kehittyi rappioalkoholisti ja Matista ryyppäävä pikkurikollinen, joka sai sitten Asematunnelin tappelussa aivoverenvuodon ja kuoli vähän myöhemmin. Nuorin Mauri oli sen sijaan säntillinen maatilanpitäjä ja kaikin puolin mukava ihminen.

Isän puolella ei tällaisia tapahtumia ollut. Hänen oma isänsä oli kuollut varhain, ja perheen elättäminen oli jäänyt Ada-äidin hoiviin. Lapsia oli neljä kaksi poikaa, isäni Armas ja hänen veljensä Toivo sekä kaksi tyttöä, Helmi ja Mirjam. Mirri-täti eli Akunsa kanssa ilman lapsia ja heillä oli aina kiva käydä. Pääsimme myös heidän kesämökilleen Kallavedelle. Mökissä oli paljon Mirri-tädin maalaamia kukkatauluja ja rottinkihuonekalut, joita suuresti ihailin.

Kuten aikaisemmin kerroin, opin lukemaan varhain. Siinä hyvänä apuna olivat vanhimman veljeni Karin sarjakuvalehdet, kuten Pecos Bill ja Sarjakuvalehti, josta muistan Sam Seikkailijan, Kissalan perheen ja avulias Aatu-aaveen. Myös Aku Ankat olivat tärkeitä silloin ja taitavat olla edelleenkin.

Kuusivuotiaana pääsin kuunteluoppilaana veljeni Veijon luokalle seuraamaan heidän opetustaan. Luokka oli opettelemassa tavaamaan, ja opettaja kyseli välillä tuskaantuneena, osaako joku täällä lukea. Silloin viittasin ja pääsin lukemaan ääneen tekstin, joka oli vielä Veijolle ja muille ekaluokkalaistovereille kovin vaikeaa.

Toinen lukukokemus oli Mannisten mummon pitämässä pyhäkoulussa, joka sijaitsi aseman lähellä. Talvisin sinne mentiin mäkeä alas potkurijunassa, neljä tai viisi potkuria eli potkukelkkaa kytkettynä yhteen. Kerran perillä sain hopeapaperilla päällystetyn virsikirjan, vaikka en ollut vielä koulussa. Sitten kun aloin laulaa, pyhäkoulunopettaja eli Mannisten mummo tuli ja nappasi sen pois. En siis ollut mikään Caruso.

Ennen koulua minulla oli myös tyttöystävä, tummatukkainen, saman ikäinen pikkutyttö, Tuula Tähtinen. Hänen kanssaan keinuimme, leikimme ja puhuimme paljon. Olin vielä iässä, jolloin ei hyljeksitty tyttöjä, jotka myöhemmin leikkivät omiaan ja pojat erillisiä leikkejään. Tytöt hyppivät ruutua ja heittivät palloa seinään. Pojat pelasivat palloa, nelimaalia ja erilaisia seuraleikkejä, kuten rosvoa ja poliisia tai kuurupiiloa. Me pienimmät emme tosin saaneet olla isojen poikien mukana kuin katsomassa.

Kotona leikin puisella paloautolla, jonka lavalla oleviin pyöreisiin koloihin sai ahdettua palomiehet. Isoin veli Kari leikki jo mekanoilla, jossa ruuvattiin ohuita metalliliuskoja yhteen muttereiden avulla. Se oli legojen edeltäjä. Kari oli myös taitava puun käsittelijä, ja hän alkoi tehdä aseita laudoista. Ne sitten värjättiin mustiksi.

Jouset tehtiin kuusen oksista, kun katajaa ei ollut saatavilla. Nuolet olivat puisia ja myös sulkakuvio oli puusta. Loppukesästä katkoimme koiranputkia sopiviksi puhallusputkiksi, ja puhalsimme pihlajanmarjoja sotaleikeissämme.

Linko päähän

Kahdeksanvuotiaana aloin kiinnostua lingoista aseena raamatun Simsonin ja Delilan perusteella. Minulle se oli iso kivenjärkäle, joka oli sidottu naruun. Sitä heittelin niin, että irrotin otteeni narusta. Kerran se sitten juuttui puuhun, ja kun vedin sitä alas, sain ison kiven suoraan päähäni, otsan yläpuolelle. Verta tuli kuin aisaa ja juoksin kotiin. Minut vietiin tohtori Olli Valtosen vastaanotolle, ja haavaan laitettiin tikkejä. Luuhun siihen tuli lommo, joka on edelleenkin tunnistettavissa sormenpäillä.

Eli se linko ei oikein osoittautunut toteuttamiskelpoiseksi. Rauhanomaisten leikkien puolella saimme lankarullan ja kynän liikkeelle kuminauhan alle. Kun isoon lankarullaan iski kaksi naulaa ja otti niistä yläosat pois, siitä sai kaksi piikkiä, jotka olivat hyvin sovitettavissa peltisen propellin kanssa. Kun rullaa pyöräytti siihen kiinnitetyn narun avulla, propelli lähti iloiseen lentoon.

Taitoimme lentokoneita paperista. Kari teki sellaista palsapuusta ja ohuesta paperista rakennussarjaohjeiden mukaan. Kone lähti lentoon vetämällä sitä tietä pitkin juoksuaskelin.

Yksi mielenkiintoisia matkoja oli keväällä Pajuriuttojen pihaan, jossa heidän isoisänsä oli laittamassa moottorivenettä kuntoon. Muistan vieläkin Kipinän sytkyttävän äänen, puuveneen hajun ja pilssiveden hiljaisen tippumisen veneestä pois.

Seitsemänvuotiaana oli minun vuoroni mennä kouluun. Ensimmäisenä koulupäivänä kuljin yksin Mölsän ja Patrikaisen talon välistä opinahjoa päin, ja parin sadan metrin päästä kotoa, metsäpolulla, pelästyin vapaana kulkevaa koiraa ja kiipesin puuhun. Siitä kuitenkin selvittiin, ja pääsin kapuamaan alas ja jatkamaan matkaani. Noin 15 minuutin päästä, olin jo Janakan kansakoulun luona. Kävelin ohi hiekkakentän ja käännyin koulua päin, kun kuulin keinussa olevan tytön huutavan Räkä-Rellu, Räkä-Rellu. Sama tyyppi oli kiusannut veljeäni Karia, jota yleisesti kutsuttiin Nakeksi, vuosikaudet, mutta minulle ei tullut tästä ongelmaoppilaasta pulmia.

Ensitöikseen luokassa piti kertoa nimi opettajan, Helvi Vuorisen sanoman kirjaimen mukaan. Höläytin nimeni k-kirjaimen yhteydessä, mutta opettaja ilmoitti, että nyt mennään sukunimien mukaan. Luokassa oli yhtä paljon tyttöjä ja poikia. Paljon oli tuttuja, kuten Pajuriutan Teuvo, Oittisen Esa ja Pöyhösen Eino, mutta myös uusia ihmisiä.

Koulu oli minulle helppoa. Koska osasin lukea ja ymmärsin myös laskemisen päälle, minulla ei ollut ongelmia. Hankaluuksia sen sijaan tuli liikunnasta. Olin järjestään hiihtokilpailujen viimeinen opettajan kannustuksesta huolimatta.

Koulussa sain kirjeitä tytöiltä. Niitä oli kaikkiaan kolme, joissa kyseltiin, että miksi en heitä huomaa. En muista että olisin vastannut niihin. Näytin ne toki äidilleni, joka jo oli kysellyt minulta että tykkäänkö enemmän opettajasta kuin hänestä.

Kouluvihkojen polttaminen

Yksi luokkakavereistani oli Katalkinin Reijo, jolla oli ärrävika. Opettaja yritti hänelle päntätä oikeaa ääntämystä eikä se mennyt oikein perille eli Reijon piti toistaa ärrän kierrän orren ympäri, ässän pistän taskuun. Yhtenä päivänä Reijo ei tullut koululle eikä toisenakaan. Opettaja otti yhteyttä hänen vanhempiinsa, jotka kertoivat, että kyllä poika oli kouluun mennyt poissaolopäivinä.

Seuraavana aamuna opettaja lähetti minut ja Pajuriutan Teuvon etsimään karkulaista. Löysimme hänet lopulta metsästä, jossa hän oli polttamassa kouluvihkojaan nuotiossa. Saimme kuitenkin Reijon suostuteltua takaisin kouluun.

Koulussa kuuntelimme radiosta kuulokuvia eri asioista. Kyseessä oli kouluradiota edeltävää toimintaa. Katsoimme myös rainoja, jotka heijastettiin seinälle. Näyttelin myös joulunäytelmissä. Yhdessä piti esittää prinssiä. joka kyynelillään saa prinsessan heräämään taiasta. Se itkeminen oli tosi vaikea pala, kun paikalla olivat vanhemmat ja kaikki kaverit. Sain kuitenkin jotain yninää itsestäni ulos.

Kansakoulussa piti syksyisin viedä opettajalle viisi litraa puolukoita, jotka piti periaatteessa olla itse poimittuja. Sain marjat joka vuosi äidiltäni, koska itse tosiaan ollut mikään poimijamestari.

Luokkakaveri Oittisen Esa sai kaikki lelut ensin. Hänellä oli ensimmäiset näkemäni legot ja Stiga-jääkiekkopeli. Kun olin hänen luonaan, pelasimme korttipeliä, jota Esa nimitti pinnuusiaksi. Vasta myöhemmin sain selville että se oli sika-niminen peli nurinkurisilla säännöillä ja savolaisella ääntämyksellä.

Talvella hiihdimme lastensuksilla, joissa kenkää, yleensä töppöstä pidettiin kiinni nahkaremmillä.  Sauvat olivat rottinkia. Luistelussa kova sana olivat kunnarit, jossa luistinosa kiinnitettiin kengän pohjaan. Mahakelkat ja potkurit olivat yleisiä. Lisäksi joillakin pojilla oli rattikelkkoja, joissa ei ollut alla suksia kuten nyt, vaan ratilla väännettiin metallisia jalaksia oikeaan suuntaan.

Myös lumilinnat kohosivat, kun oli suojaa. Lumisotaa käytiin aina, kun se oli vain mahdollista. Vaajakoskella, Janakkaan päin mennessä on vaara, jota kutsuimme Ukonvuoreksi. Sen rinteelle oli tehty pujottelurata, jota laskettiin tavallisilla suksilla ja monoilla. Sukset rikkoutuivat monta kertaa, kun laskeutuminen ohjautui sivummaksi. Ihmeellistä oli, että mitään vakavia loukkaantumisia ei siellä sattunut.

Plastiikka teki kovaa voittokulkuaan lapsuuteni aikana. Sähkölaitteissa käytettiin tummanruskeaa bakeliittia ja leluissa muovia. Muovi tuli myös keittiöön. Samasta aineesta oli tehty myös hula-hulavanteet, jotka tulivat muotiin 1950-luvun lopulla. Kaikki kokeilivat sitä, ja varsinkin kavereiden isot siskot kehittyivät taidokkaiksi vanteiden kanssa. Vanhemmat tytöt olivat myös tupeeranneet tukkansa.

Ovia ei lukittu

Tavat olivat vielä vanhakantaisia. Ovia ei lukittu, ja ihmiset kävelivät sisään tai sitten tavattiin pihalla. Kaikki tunsivat kaikki tällä asuma-alueella, jossa suurin osa aikuisista oli töissä SOK:n tehtailla. Perinteitä osoitti myös naisten keskustelu meillä kotona, kun he kertoivat Mölsän taloa kohdanneesta avioerosta. Syynä oli heidän mukaansa, että vaimo ei osannut paistaa pullia oikealla tavalla.

Alaluokilla pääsin ensimmäistä kertaa näkemään metsästysaseita lähemmin. Olin Pajuriutan Teuvon luona ja hän toi haulikon nähtäväksi. Latasimme siihen kaksi panosta ja ammuimme vuorotellen ikkunasta pihalle. Olimme näkevinämme rotan nilkuttavan ulos.

Isoilla pojilla oli tukikohta metsässä, jossa majoja oli rakennettu puihin asti. Siellä oli myös sota-aseiden panoksia ja hylsyjä mittavasti. Kiinnostuin kovasti kaikkiin pyssyihin ja erityisesti hylsyjen sisältöön ruutiin, jolle minulla oli sitten isompana käyttöä. Mielessäni siintelivät nimittäin rakettien tekeminen.

Suuria takaiskuja minulle oli enolta saamani kaksi pientä hevosenkengän muotoista magneettia, joiden päät oli maalattu punaisiksi. Vein ne näytille kouluun, mutta hukkasin molemmat pihalle. Tuskaisesta etsinnästä niitä ei löytynyt, ja olin varma, että joku oli ne varastanut. Se ottaa edelleenkin päähän. Ne magneetit olivat tosi hienoja.

Olin kova piirtämään ja yritin matkia veljeäni Karia. joka oli todella loistava siinä taidossa ja kävi myös kirjekurssia. Yhtenä päivänä olin välitunnilla tehnyt villin lännen ukonpäitä ja revolvereja liidulla taululle. En ehtinyt pyyhkiä niitä pois, sillä opettaja Helvi Vuorinen oli jo tulossa sisään. Hän ryhtyi heti tiedustelemaan, kuka oli syyllinen. Luokan kantelupukki meni heti lavertelemaan, että Kalevihan se oli ne tehnyt.

Opettaja tokaisi siihen, ettei se Kalevi voinut olla, koska hän on niin fiksu. Nousin kuitenkin ylös ja kerroin, että minä olin ne tehnyt. Kotona kysyin heti äidiltä, mitä sana fiksu merkitsee.

Piirustusharrastukseni oli sentään tuottanut jotakin tulosta. Osallistuin koulussa järjestettyyn kilpailuun, jonka aiheena oli, kuinka maailman lapset säästävät. Laitoin erirotuisia ihmisiä säästöpossun ääreen ja voitin koko mittelön. Seurauksena oli pankkikirja, jolla oli tuhat markkaa rahaa. Sen äiti otti haltuunsa. Maalaukseni oli pitkään Jyväskylän säästöpankin ikkunassa.

Äidinäiti, Hilja-mummo oli kovin uskonnollinen henkilö, joka piti siitä, kun puhuin iltarukouksen ääneen. Tein sen tosin vain, kun hän oli käymässä. Äiti teki minulle lupauksen, että saisin oman raamatun, jos uskonnonnumeroni on kahdeksan tai yli ensimmäisen luokan jälkeen. Kun se sitten oli, äidillä ei kuitenkaan ollut rahaa siihen, vaan hän lupasi minulle perheraamattumme, kun aika jättäisi heidät. Siellä se on minun kirjahyllyssäni tällä hetkellä.

Romujen keräämistä

Olin jo parhain kiinnostunut kaikista teknisistä laitteista, ja ryhdyin keräämään samaan laatikkoon putkiradion osia, kuten itse putkia ja kondensaattoreita. metalliputkia, muttereita, työkaluja, peltilevyjä ja kaikenlaista muuta rihkamaa.

Sain näitä osia naapureilta ja tehtaiden takapihoilta, joita kävin jatkuvasti koluamassa. Erityisen kiinnostava paikka oli Naulatehtaan ylijäämälava.

Vanhempani ja veljeni kutsuivat minua romunkerääjäksi. Itse olin sitä mieltä, että ne olivat kaikki tarpeellisia tavaroita. En olisi luopunut niistä mistään hinnasta.

Toisella puolella tietä asuvan Patrikaisen Hannun kanssa tutkimme radioita, DX-kuuntelua ja opettelimme morsettamaan. Luimme Jäämaan kirjaa, jossa opetettiin ensimmäisen kideradion tekemistä, ja sellaisen myös teimme.

Toisen naapurinpojan, Seppäsen Eskon kanssa meillä oli monenlaista toimintaa. Keräsimme taloista ylimääräisiä lehtiä ja kärräsimme niitä puutarhaan. Ryhdyimme välittämään vanhoja rahoja kulkemalla talosta taloon ostamassa niitä. Saimme hyvin halvalla kokoelmia, kuten vallankumousta edeltäviä Venäjän paperirahoja, joilla ei ollut mitään arvoa. Mutta paljon tuli vanhoja suomalaisia kolikoita, muun muassa markkoja 1860-luvulta, nelikulmainen taaleri 1700-luvulta ja venäläinen kolikko vuodelta 1801. Myimme kaikki rahat voitolla naapurin Rytkyn Saulille.

Ekon kanssa harrastimme myös valamista muottiin. Teimme muun muassa tinasta tikarin, kaivoimme maanalaisen korsun ja lähetimme useita raketteja yläilmoihin. Polttoaineena oli ruohonpoistoaine vekapiitti, tulitikkujen rikki ja kiväärinammuksista poistettu ruuti. Saimme lisäksi rakennuksilta vohkittua sytytyslankaa, ja SeNi 1, SeNi 2, SeNi 3 ja SeNi 4 saatettiin onnistuneesti matkaan laukaisualustoilta.

Rakettien runkona oli kupariputki, ja kokeilimme myös rautatien varteen pudonneita rikkikappaleita hitaana polttoaineena aivan laitteen kärkiosassa.

Vähän isompina kokeilimme Ekon kanssa yhteyksiä talojen välillä. Ensin vuorossa olivat tulitikkulaatikot ja lanka niiden välissä. Sitten keksin, että puretun radion kovaäänistä ja toimivaa radiota käyttämällä se onnistuisi paremmin. Minun puolelleni tuli kovaääninen, josta vedin johdot heidän keittiössä olevaan radioon levysoitinpistokkeeseen. Kun radiosta painettiin sitä koskeva levysoitinpainike alas, saatoin kuulla, mitä he keskustelivat keittiössä ja puhua itse kovaääniseen niin, että se kuultiin Seppäsillä.

Isoveljen tarinat

Isoveljeni Kari oli alkanut jossakin vaiheessa kertoa tarinoita kavereilleen. Ensin ne olivat lännensarjasta Lucky Lannagan kehitettyjä tarinoita. Myöhemmin tarinaan tulivat kaikki ystävät, ja minun osuuteni oli toimia keksijänä, ja pelastaa muu porukan vaaran hetkillä. Kari ja isot pojat olivat kuitenkin ne suurimmat sankarit.

Yksi veljeni Karin oivalluksista oli muun muassa se, että kehitin nopeasti pystysuoraan nousevan lentokoneen, jota sitten muu porukka pääsi käyttämään, kun tuli kiperä paikka.

Isot pojat järjestivät toisinaan aarteenetsintäkilpailun meille pienemmille. Kartan avulla piti löytää kätköjä, joissa oli kirjoja lehtiä. Löysin kerran kiven alta kaksi Ylläs-kirjaa, joka oli minulle suuri ylpeyden aihe.

Aloin jo kansakouluaikana romujen ja radiolaitteiden lisäksi kiinnostua tosissaan kirjoista ja lehdistä. Ryhdyinkin niitä keräämään. Laarin pohjalla oli lahjakirjoja, kuten vanhemmilta saatu matka Aggraan, Enid Blytonin Seikkailujen Laakso, ja tieteistarinoita edustivat nuorten toivekirjaston planeetta Logos ja Hans Hardin matka kuuhun.

Käytin ahkerasti kansakoulun kirjastoa, ja sieltä Löysin Konrad Lehtimäen Ylös Helvetistä kirjan. Siinä päähenkilö oli kehittämässä ankeista lähtökohdista sosialistista vallankumousta ja utopia-kommunismia Suomeen. Sen idealistiset lähtökohdat kolahtivat kummasti.

Luin myöhemmin Lehtimäen tragediasta, jota oli ollut kirjaamassa hänen veljensä. Lehtimäki oli tunnettu punaupseeri Neuvostoliitossa, ja hän toi muun muassa lentokoneita osina Yhdysvalloista. Hänelle kävi huonosti. Mies menetti henkensä Stalinin puhdistuksissa, kuten niin moni muukin suomalainen.

Tällä tarinalla haluan sanoa, että monet asiat, jotka saavat alkunsa lapsuudesta, löytävät uusia vivahteita aikuisiällä. Tietysti monet kokemukset, äänet, hajut ja tuntemukset ovat lopullisesti menetettyjä.

Kansakoulussa oli tapana tehdä kävelyretkiä lauantaisin, ja mukana olivat kaikki kynnelle kykenevät. Näissä tilaisuuksissa voimistelunopettaja alkoi opettaa minulle englantia. Veljeni Kari oli siirtynyt oppikouluun ja alkanut kielten opiskelut, ja häneltä sain myös ruotsin- ja englanninoppia.

Uppouduin kirjoihin ja lehtiin, ja niitä riitti. lukupöydälle oli tullut myös Pekka Lipposia ja El Coyotea, joka oli suursuosikkini. Radiossa esitettiin myös Pekka Lipposta ja Kalle Kustaa Korkkia kuunnelmina ja jatkosarjoina. Ne olivat silloin tosi jännittäviä.

Televisio meille tuli syksyllä 1961, jolloin olin kymmenvuotias. Olin kolmannella luokalla kansakoulussa, ja sinä päivänä oli kuin olisin saanut siivet selkääni, kun riensin katsomaan kotiin uutta tulokasta. Olin tosin jo katsonut televisiota aiemminkin äidin ystävättären luona, joten se ei ollut minulle ennen näkemätön tuote.

Kaikkiaan 1 300 markkaa maksanut mustavalkoinen ja 21-tuumainen Aga Artista jökötti olohuoneen nurkassa. Ensimmäisenä iltana tuli muun muassa Huckleberry Houndia ja toista maailmansotaa. Myöhemmin kaverit kertoivat, että he olivat yrittäneet salakatsella ikkunasta nostamalla tikkaat seinälle.

Meidän televisiomme oli ensimmäisten joukossa Tölskässä, mutta muut tulivat nopeasti perässä, kun Jyväskylään tuli uusi lähetysmasto. Ensimmäiset kuukaudet katsoimme lumisateista tv-kuvaa Ylöjärven lähetysasemalta.

Televisio oli monella tavalla keskipisteenä keskusteluissa, kun käytiin sarjoja läpi. Itse katselin mielelläni Rin Tin Tiniä torstaisin, Kolmatta miestä ja tohtori Bartonin kokeita. Hämärän rajamailla oli tietysti ykkösvalinta, mutta vanhemmat pitivät ohjelmien ikämerkinnöistä kiinni. En siis saanut katsoa alle 12-vuotiailta kiellettyjä ohjelmia. Useimmiten hämärän rajamailla oli kielletty minulta. mutta